Kun säästäminen ei enää rakenna yhteistä tulevaisuutta

Suomessa on pitkään vallinnut hiljainen oletus siitä, että tavallinen ihminen voi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen työn, säästämisen ja vakauden kautta. Työstä jäi hieman yli, rahat vietiin pankkiin, pankki lainasi niitä suomalaisille yrityksille ja kotitalouksille, ja koko talous kasvoi vähitellen yhdessä.

Tämä ei ollut pelkästään taloudellinen mekanismi. Se oli myös psykologinen ja kulttuurinen sopimus yhteiskunnan ja kansalaisen välillä.

Viime vuosina tämä tunne on kuitenkin heikentynyt.

Moni suomalainen huomaa, että talletuksista saatava tuotto on heikko suhteessa elinkustannuksiin, samalla kun kotimainen investointiympäristö näyttää varovaiselta. Pankkisektori toimii vakaasti, mutta tavallisen säästäjän näkökulmasta syntyy kysymys: mihin suomalainen pääoma oikeastaan enää ohjautuu?

Yhä useammin vastaus löytyy ulkomailta.

Rahastoista, globaaleista ETF-tuotteista, Yhdysvaltain teknologiayhtiöistä tai ruotsalaisista markkinoista. Esimerkiksi Nordnet on monelle suomalaiselle ensimmäinen kosketus sijoittamiseen. Samalla syntyy hiljainen psykologinen ristiriita: suomalainen säästäjä osallistuu kyllä markkinoille, mutta ei välttämättä enää koe osallistuvansa Suomen taloudelliseen tulevaisuuteen.

Taustalla näkyy ilmiö, jota taloustieteessä kutsutaan balance sheet recessioniksi. Tilanne, jossa kotitaloudet, yritykset ja joskus myös julkinen sektori keskittyvät velkojen hallintaan ja riskien vähentämiseen sen sijaan, että ne hakisivat aktiivisesti uutta kasvua.

Tällaisessa ympäristössä pankkien perinteinen rooli muuttuu.

Jos kotimaassa ei synny riittävästi uusia investointikohteita tai riskinottohalukkuutta, talletukset eivät enää samalla tavalla muutu paikalliseksi kasvuksi. Tämän seurauksena tavallinen säästäminen alkaa menettää merkitystään osallistumisena kansalliseen kehitykseen.

Silloin ihmisille jää käytännössä muutama vaihtoehto.

Ensimmäinen on asuntosijoittaminen kasvukeskuksissa. Mutta myös siinä näkyy ristiriita. Väestönkasvu on hidastunut, talouskasvu ollut pitkään vaatimatonta ja samalla asuntojen hinnat monilla alueilla pysyvät korkeina. Monelle syntyy tunne, että asunto ei ole enää ensisijaisesti koti tai osa paikallista yhteisöä, vaan finanssi-instrumentti.

Toinen vaihtoehto ovat kryptovaluutat ja korkean riskin sijoitukset. Niissä moni kokee mahdollisuuden nopeaan vaurastumiseen aikana, jolloin perinteinen säästäminen ei tunnu riittävältä. Samalla ilmiössä on jotain hyvin spekulatiivista — lähes kasinomaista. Suomessa tämä saa jopa symbolisen ulottuvuuden, koska myös rahapelijärjestelmä on historiallisesti ollut vahvasti institutionaalinen Veikkaus.

Kolmas vaihtoehto on yrittäjyys.

Mutta yrittäjyys ei ole sama asia kuin turvallinen säästäminen. Se vaatii riskinsietoa, epävarmuuden hyväksymistä ja kykyä kantaa henkilökohtaista vastuuta tilanteissa, joissa epäonnistuminenkin on mahdollista. Kaikki eivät voi rakentaa elämäänsä jatkuvan riskin varaan — eikä terve yhteiskunta historiallisesti ole koskaan perustunut siihen, että jokaisen kansalaisen pitäisi käyttäytyä kuin sijoittaja tai yrittäjä.

Tässä kohtaa keskustelu muuttuu taloudesta kulttuuriseksi kysymykseksi.

Mitä tapahtuu yhteiskunnalle, jos tavallinen ihminen ei enää koe voivansa rakentaa tulevaisuutta vakauden kautta?

Silloin patriotismi alkaa helposti muuttua kuluttamiseksi.

Ihmiselle jää tunne, että hänen tärkein osallistumisen muotonsa on ostaminen:
osta asunto,
osta osakkeita,
osta vastuullisesti,
kuluta kotimaisesti.

Mutta kuluttaminen ei automaattisesti luo yhteisöllisyyttä. Päinvastoin — se voi alkaa rakentaa hiljaista kilpailua ihmisten välille.

Kenellä on enemmän.
Kuka ehti ostaa ajoissa.
Kuka jäi jälkeen.

Tällöin yhteiskunta alkaa huomaamatta siirtyä osallistumisen kulttuurista vertailun kulttuuriin.

Suomalaisen yhteiskunnan vahvuus ei historiallisesti ole perustunut näyttävään kuluttamiseen. Sen vahvuus on rakentunut luottamuksesta, pitkäjänteisyydestä, työn arvostuksesta, teknisestä osaamisesta ja suhteellisen matalasta sosiaalisesta näyttämisen tarpeesta.

Siksi nykyinen kehitys tuntuu monista henkisesti ristiriitaiselta.

Jos säästäminen ei enää yhdistä ihmistä kotimaiseen kehitykseen, vaan pääoma hakeutuu jatkuvasti ulkomaille tai spekulatiivisiin kohteisiin, syntyy hiljainen kokemus siitä, että kansallinen talous ei enää ole yhteinen projekti vaan vain markkina muiden joukossa.

Ja juuri siinä voi olla yksi Suomen tulevien vuosien tärkeimmistä kysymyksistä:
miten tavallinen ihminen voi jälleen tuntea osallistuvansa maan tulevaisuuden rakentamiseen ilman, että hänen täytyy jatkuvasti muuttua sijoittajaksi, spekulantiksi tai riskiyrittäjäksi?